Adios Amigos y GDL! Mucho gusto conocerte!!!!!

Viimeistä viedään!!!!

Increible!!! Viimeinen yö mahtavassa depassamme, joka on ollut loistava tukikohta tälle taistelulle. Tosin tuskin tulee kauheasti nukuttua, koska vielä on kauheasti tehtävää ja lähdemme jo aikaisin huomenna kohti Aguascalientesia, jossa vierailemme erään kaverin perheen luona.

Viimeiset 3 viikkoa on sujunut tiukasti Guadalajaran perukoilla. Vasta nyt olen löytänyt mielestäni parhaimman baarin ikinä, Old Jack'sin, josta itse asiassa nyttenkin juuri palasin. Siellä soittaa aina aivan uskomaton housebändi!

Ne keille Samu Sirkan joulutervehdys on joka jouluaattoinen rituaali muitavat varmaan sen pienen tarinan, jonka Akun kaveri Jose (vai Pancho vai mikä se oli...) kertoi Meksikon jouluvalmisteluista ja posadan etsimisestä. Se tarina on ihan totta!!! Tosin Nyky-Meksikossa se taitaa lähinnä olla tekosyy päästä juhlimaan ja juomaan. Täällä tosiaan juhlitaan ihan kaikkea, sitä, että paistaa aurinko, sitä, että sataa, sitä että on sunnuntai... Uskomatonta. Tosiaan ennen joulua täällä on tapana viettää näitä posada-juhlia, johon itsekin osallistuin tuossa muutama viikko takaperin. Oli ihan uskomattoman hauskaa rikkoa piñataa, ainut vain, että aluksi huidoin aivan täysin väärään suuntaan. Sitten kun lopulta minulle näytettiin mihin suuntaan pitää lyödä, niin onnistuin tiputtamaan koko setin alas... Mutta olen sitä mieltä, että pojat pitivät siitä huonosti kiinni! Myös ihan kirjaimellisesti pyysimme posadaa. Puolet meistä meni ulos talosta ja puolet jäi sisälle. Sitten meidän piti laulaa eräs laulu aivn hirveällä sävelellä. Ja se oli niin pitkä, kesti ja kesti ja ajatteli etteikö tämä nyt ikinä lopu... Loppui se lopulta ja pääsimme jatkamaan juhlimista. No shelter, no posada.

Synttäritkin tuli ja meni. Enemmän meni. Kovat oli bileet kun piti päästä aikasin nukkumaan. Mutta oikeasti muutamat meksikolaiset ja yksi saksalainen tykkäsi mun tekemästä fisusta, jota tosin juotiin myös seuraavissa bileissä. Täällä annetaan ilmeisesti hieman eri tyylillä lahjoja kuin Suomessa. Eräs kaveri meinaan pamahti päivää aikaisemmin paikalle kaulahuivin, ihan jäätävän kokoisen kukkakoristeen ja synttärikakun kanssa, jonka päällä luki felizidades Leena. Se kukka oli oikeasti ruma ja kakku pahaa, mutta huivi ihan jees. Oli pokassa pitämistä!!! "Kiitti, mää laitan nää kukat tänne nurkkaan..."

Olen kyllä oikeasti opiskellutkin hieman, tai aika paljonkin. Viimeiset tentit meni oikeastaan tosi hyvin, vaikka meinasin jättää yhden kurssin kesken, koska se opettaja oli mielestäni kelvoton. Himskatti kun se ei koskaan saapunut pitämään tunteja, anteeksiantamatonta. Viimeiseen tenttiinkin, jonka piti alkaa kaikilla saman aineen ryhmillä samaan aikaan, niin nainen saapuu 45 min myöhässä, kun muut ryhmät jo painelevat ulos salista. Kirurgian kurssikin päättyi ihan hyvin ja minä ja Verena oltiin oikein iloisia, ettei enää ikinä tarvitse tehdä saapua niille tunneille. Meillä oli meinaan ihan kauhea ryhmä, tai no me oltiin normaaleita. Lisäksi oli eräs kaikkitietävä, toinen joka ei uskaltanut tehdä mitään, eikä saanut mitään aikaseksi ja kaiken kukkuraksi "Maestro" eli opettajamme halusi joka kerta tehdä hommia meidän kanssa jamuut ryhmät saivat jonkun siistin tuutorin. Ja kaikki piti tehdä täydellisesti, joten siellä sitä sitten kyykittiin iltapimeään asti.

Tämä viimeinen viikko on tosiaan mennyt lähinnä tentteihin lukiessa ja hyvästejä jättäessä. Ihan kauheaa kun tietää, että tuskimpa tulee suurinta osaa enää näkemään!!! Mutta así es la vida. Kuitenkin lähimpien kavereiden kanssa onneksi tulee matkustettua vielä eli niiltä itkuilta olen toistaiseksi välttynyt. Tosin tänään meinasi tulla tippa linssiin toisesta syystä: Vihaan Meksikon postia ja byrokratiaa!!! Päiväni alkoi hyvin, kun sain rakkailta koulukavereilta kortin, jossa he kertoivat hommanneensa minulle lahjaksi lennot HKI-Praha-HKI huhtikuussa. Minulle oltiin luvattu, että voisin hakea viisumini, joka oli lakkautettavana, tänään tai viimeistää huomenaamulla. Soitin kysyäkseni viisumista ja huppistakeikkaa, minulle kerrottiin, että eihän sitä oltu viety aiemmin lakkautettavaksi kuten oli sovittu, vaan vasta tänään. Voisin kuulemma hakea sen perjantaina tai maanantaina. Öööö.... Ei käy, huomenna lähden jo matkaan Aguascalientesiin. MITÄ??!! "Et ole kertonut, että aiot matkustaa, se on ongelma." Noh, lupasivat hoitaa asian ja minä lähdin viemään postiin 15kg:n pakettia Suomeen lähetettäväksi. Postissa törmäsin kuitenkin erääseen amerikkalaiseen, joka pelotteli minut puolikuoliaaksi ja sanoi ettei pakettini koskaan tule perille, ja jos tulee niin puolet tavaroista on kadoksissa. Päädyin tulokseen, että turvallisinta olisi käyttää jotain kuriiripalvelua. Hyvä, ja eikun matkaan kohti lähintä Fedexiä. Virhe. Matkalla minulle soitti lakimies, että jotta saisin viisumini vielä tänään, minun olisi hetimiten lähetettävä hänelle matkasuunnitelmani ja todiste, että aion lähteä kaupungista huomenna (mitä ihmettä, näitä ei aiemmin vaadittu??!!) Noh, saavuin erääseen kuriiripalveluun, josta päätin kysyä, että lähettävätkö paketteja Suomeen. Lupasivat selvittää, mikä kesti ikuisuuden, koska heidän netti oli poikki. Samaan aikaan samainen lakimies soitti varmaan kolmannen kerran, että oikeastaan minun pitäisi itse mennä Palacio Federaliin, selvittämään viisumiasiat ja siellä minua jo odotetaan. Ja mukana pitäisi tuoda tämä matkasuunnitelma, jota minulla ei tietenkään ollut. Ei hemmetti, eikun vaihdetaan lähettifirmaa viereiseen Fedexiin, josta kerrotaan, että eivät lähetä paketteja Suomeen. Tässä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin rukoilla viereisen supermarketin vartijoilta, että saisinko laittaa paketin tavarasäilöön. Luojan kiitos onnistui, ja eikun bussilla kohti hiivatin palacio federalia. Saavuin sinne aivan todella myöhässä, ja kaiken huipuksi hissi jumittui kerrosten välille. Tosin minulta edelleen puuttui matkasuunnitelma, joten jouduin juoksemaan läheiseen nettikahvilaan tekemään sellaisen. Vasta palattuani minulle selvisi, ettei se paperi käykään, vaan he haluavat nähdä bussilippuni huomiselle. Eihän minulla nyt tietenkään sellaista ole, koska eräs kaverini lupasi ostaa ne. Ei auttanut muu kuin odottaa ensin aivan jumalattoman kauan ja sitten selittää asia virkamiehille, jotka eivät olleet mitään symppiksiä. Muutaman selittelyn jälkeen he lopulta luovuttivat minulle viisumini ja olin vapaa lähtemään. Kuulemma jos he eivät olisi olleet näin ystävällisiä, niin kaverini olisi pitänyt tuoda lippuni heille näytille todisteeksi. No onneksi antoivat armon käydä oikeudesta. Ja vielä piti postittaa se paketti. Ja eikun takasin hakemaan sitä ja matkalta soitin kaverilleni, jos hän voisi katsastaa minulle lähimmän DHL:n osoitteen. Tietenkin se oli hiukan kaukana ja taisin ottaa jo kolmannen taksin sen iltapäivän aikana. Lopulta paketti pääsi matkaan. Kotimatkalla loppui puhelimen saldo. Missasin tämän seikkailun takia hyvästelytreffit erään kaverin kanssa, mutta ihmeenkaupalla satutaan olemaan samaan aikaan Oaxacassa, joten ei ollut kuoleman vakava asia. Kantapään kautta olen oppinut, että älä hommaa mitään pirun opiskelikaviisumeita ja mene ensimmäiseksi DHL:ään.

Huomenaamulla olisi tosiaan tarkoitus jatkaa kohti Aguascalientesia ja sen termaalisia kylpyjä, vai miten se sanotaan suomeksi. Sielä jatketaan Mexico Cityyn, Pueblaan, Oaxacaan ja uudeksi vuodeksi saavutaan rannikolle Puerto Escondidoon. Chido! Vaikka on hieno aloittaa reissaaminen niin on surullista jättää Guadalajara, koska minusta tuntuu, että vasta nyt olen oppinut sen tuntemaan. Onneksi kuitenkin espanjaa saa vielä puhua kolmisen kuukautta!!! So long, farewell, adios! Ja kiitti kaloista!

Ojala no haya tiburones aqui...

Siis mua ärsyttää tämä uskomaton taito hävittää tavaroita, se on minun kohdalla jotain yliluonnolista! Ensin muuton yhteydessä 7 paria steriileitä hanskoja ja mp3-soittimen piuha (vieläkin olen sitä mieltä että siinä muutossa oli mahdotonta hävittää mitään, laitoin vain kamat kassiin ja purin ne täällä, en edes heittänyt mitään roskiin), sitten rinkan selkäsuojus ja nyt himskatti vieköön suomalaisen liittymän sim-kortti!!! Ei siis kannata nyt lähetellä viestejä tänne päin. Okei, vielä on paljon matkaa Sinin toilailuihin mutta siitä huolimatta ärsyttää.

Harjoittelun jälkeen meininki täällä onkin ollut malkoisen leppoista. Kolme viikkoa on mennyt ihan järisyttävän nopeata ja pelottaa ajatella, että enää on vain kolme vikkoa täällä Guadalajarassa jäljellä. Siinä ajassa pitäisi sitten keretä tekemään kaikki mitä en kaikessa laiskuudessani aikaisemmin ole puuhannut. Kiirettä pitää!

Viikonloput on taasen menneet reissatessa erilaisten ihmisten kanssa. Todellakin erilaisten...
Pari viikkoa sitten lähdin erään itävaltalaisen kaverini Natalien ja hänen kavereidensa kanssa Puerto Vallartaan bilettämään. Nämä ihmiset olivat kyllä varsin mukavia, mutta hieman... narcoja (=rikkaita, ja elävät sen mukaisesti). Jotenkin minun on vaikea löytää heidän kanssaan juteltavaa. Yhdellä heistä oli oma tiikeri! TIIKERI!!! Mitä kukaan tekee omalla tiikerillä??!! Pahintahan tässä oli, että minä olin ainoa joka epäili tämän asian hienoutta, muista se oli vain superchidoa ja halusivat nähdä tämän Aasian ihmeen. Lisäksi meille oli varattu viidentähden hotelli, jossa myös oli 3 tiikeriä. Mikä niissä nyt on niin hienoa? Itsehän olisin ottanut halvemman ilman tiikereitä mutta ihan miten vaan... Viikonloppu meni muuten lähinnä juhliessa ja rannalla löhötessä. Sunnuntaina saimme kutsun tämän tiikerimiehen moottoriveneelle, millä sitten ajoimme vähän matkan päähän uimaan ja ottamaan aurinkoa. Matka kesti sen verran kauan, että melkein myöhästyttiin juutalaisista häistä, mihin oltiin saatu kutsu. Ehdottomasti paras päivä oli kuitenkin maanatai, jolloin herättiin aikasin ja mentiin suoraan rannalle. Lainattiin bodyboardit ja leikittiin niitten kanssa aalloilla. Säikähdin vain ihan mielettömästi kun yhtäkkiä huomasin vieressäni rauskun uiskentelemassa! Ensimmäinen ajatus päässäni oli : "Ojala no haya tiburones aqui tambien! Toivottavasti täällä ei ole myös haita!" Mikä toive... Todellakin toivottavasti!!! Myöhemmin nähtiin lisää rauskuja ratsastamassa aalloilla, mutta ne eivät kuulemma olleet vaarallisia.

Seuraavana viikonloppuna pääsin vihdosta viimein katsastamaan Jalisco Estadion, jossa meidän yliopiston joukkue Leones Negron pelasi Aquas Calientesin joukkuetta vastaan. Päättyi 1-1. Ja siis täällä on tapana, että jos joku nainen nousee kesken pelin niin kaikki miehet alkavat huutamaan Vuelta, vuelta = käännös, käännös jolloin tämän naisen pitää pyörähtää ympäri. Noh, näinhän minulle ja Verenalle sitten kävi kun yritettiin vaihtaa paikkaa kesken ottelun. Ja siis tällä kertaa, koska olimme ulkomaalaisia, huutajien joukko oli suurempi kuin normaalisti ja koko katsomon pääty huusi meille vuelta! Olin hieman hämmentynyt. Seuraavana aamuyönä lähdettiin katsastamaan vanhan kaivoskaupunki nimeltä Zacatecas, joka on Unescon maailmanperintökohde. Siis aivan ihana paikka pienine katuineen ja kolonialistisine rakennuksineen. Ja meillä oli aivan mahtava porukka ilman tiikerinomistajia: minä, Laura, Christina ja Verena. Tällä porukalla onmukava matkustaa, koska kaikilla on sama mielipide syömisestä, se on aina laitettava etusijalle. :)

Tässä viikonvaihteessa oli saanut kutsun yhden lääkärin kotikylään Jaliscon ylängöille. Tämä on jotain mitä Suomessa ei koskaan tapahdu, että joku kutsuu sinut kotiinsa, vaikka olette tunteneet vasta kaksi päivää! Siis tarkoitan sillain viikonloppumatkalle kotikylään vanhempien luokse, kyllähän sitä nyt toisten kodeissa tulee vierailtua vähemmälläkin tuttavuudella. Ja voitte kuvitella että ujona suomalaisena oli hieman vaikeaa ottaa tämä kutsu aluksi vastaan. Heidän perheensä oli aivan mahtava, kaikki niin ystävällisiä! Ehdoton lempparini oli perheen äiti, joka jutteli kanssani pitkät pätkät ja tarjosi auliisti ruokaa, koko ajan. Ei siinä mitään, kyllä ne keksit oli hyviä, nam! Oikeastaan heillä oli siellä maalla kaksi taloa ja oikea rancho, jossa kasvoi agaveita, joista siis valmistetaan tequilaa. Huh, sellaisen talon määkin voisin isona haluta. Lauantaina siellä oli suuri ruokailu, johon oli kutsuttu muitakin lääkäreitä sairaalasta. Perheen isä oli teurastanut lampaita tai jotain (en enää tunnistanut siinä vaiheessa kun laitettiin pataan) ja nämä hän valmisti sitten ulkona olevassa uunissa, joka oli vähän kuin pata. Ja alkupalaksi oli keitto, jossa oli linnunruhoja, mikä oli oikeasti aivan älyttömän herkullista! Ja lisäksi sain tältä lääkäriltä selostuksia paikkojen nimien historiosta, mikä oli oikeasta todella mielenkiintoista. En vain aina ihan ymmärtänyt kaikkea sanottua, mutta nyökyttelyllä siitä selvisi. Aivan mahtava viikonloppu!

Nyt on siis kolme viikkoa tehokasta peliaikaa jäljellä ja on otettava kaikki irti! Ainoa paha on vain, että tässä samalla painaa tentit päälle ja niihin oli luettava. Miksi aikaa on aina liian vähän..?

No me tsingen!!!!!! (ja kaikki nauraa...)

Huhhuh, on ollut ihan järkyttävä kiire tässä viimeset 4 ja puoli viikkoa. Ihan muistuttaa melkein Suomen meininkiä. Viikolla päivät menee sairaalassa, illat luennoilla tai riennoissa ja viikonloput reissatessa. Hyvä kun vaatteet on kerennyt välissä pestä... Tai no, ei aina sitäkään.

Siis harjoittelu sairaalassa on ollut tämän vaihdon ehdottomasti parasta antia! Siellä on niin kivaa, että jatkoin yhden viikon pidempään kuin alunperin oli tarkoitus. Ensimmäiset 4 viikkoa meillä oli ihan älyttömän hyvä ryhmä, jossa oli 5 erikoistuvaa, 2 amanuenssia ja minä. Koko ryhmä otti minut tosi hvin vastaan ja meillä oli aivan älyttömän hauskaa sekä leikkurissa että ulkopuolella, vaikka aluksi luulinkin että yksi heistä vihaa minua. He näyttivät minulle tosi mielellään asioita ja sain ommella monet haavat. Joka 4. päivä meillä oli päivystys, jolloin minäkin yövyin sairaalalla, tosin yöt oli tosi rauhallisia ja saatiin nukkua rauhassa. Lääkärin työtahti on täällä hieman erilainen kuin Suomessa. Esim. päivystyspäivinä lähdettiin aina n.2 tunniksi ulos syömään ja luonnollisesti oltiin n. puolituntia myöhässä polilta. Ja illalla telkkaria katsellessa on kuulemma täysin normaalia ottaa muutamat oluet... Hieman aluksi ihmetytti, mutta mikäs siinä, ei siinä sit mitään. Mutta, kuten aina niin täälläkin minulla no auktoriteettiongelma. Näille erikoistuville on suurta hupia kiusata ja huijata minua. Itse asiassa jatkavat aina siihen asti kunnes sanon no me chinges, älä vittuile mulle (ovat opettaneet myös muita hyödyllisiä ilmaisuja). Ja siitä se ilo sitten irtoaa. Mutta oikeasti tosi mukavia ja hauskoja. Nämä erikoistuvat oli kaikki poikia ja jutut olivat välillä sen mukaisia. Onneksi olen tottunut tällaisiin juttuihin, enkä ihan aina ymmärtänyt kaikkia sanoja, mikä taisi olla pelkästään hyvä asia. Oi papá, tulen ikävöimään näitä hemmoja. Harmi ettei Suomessa työnteko ole näin hauskaa... Nyt viimeisen viikon olen ollut toisessa ryhmässä, jossa on ainoastaan yksi kirurgi tuosta vanhasta porukasta. Heidänkin kanssaan on ihan hauskaa ja tullaan hyvin juttuun. Huomenna on minun vika päivystys, saa nähdä tanssitaanko ja kuunnellaanko musiikkia heidänkin kanssaan samalla kun leikataan umpparia.

Nyt on pitkästä aikaa ensimäinen vkl kun ei olla reissun päällä. Kolme viikkoa sitten lähdettiin "surffaamaan" Michuacanin rannoille Maruata ja San Juan de Alima. Matka sinne oli hieman mielenkiintoinen liftauksineen päivineen, mutta täysin turvallinen, olihan meitä 5 rivakkaa tyttöä matkassa. Noh, Maruatan ranta ei todellakaan ollut meitä varten. Tai no, ehkä maailman kaunein ranta missä ikinä olen ollut (tai ainakin kakkonen) mutta aallot olli meille aivan liian vaikeita. San Juanissa sitten pääsin kokeilemaan tätä vesiurheilun helmeä ja oli ihan älyttömän hauskaa!!!!!

Rantojen vastapainoksi ollaan myös harrastettu vähän kulttuuria mm. Guanajuaton Cervatino-festivaaleilla. Se on kuin tapahtumien yö Tampereella mutta kestää useita viikkoja. Viime viikonloppuna käytiin ihailemassa "kuolleiden päivän" rituaaleja pienessä Tsing Tsung Tsanin kylässä Michuacanissa. Siellä kansa koristelee läheistensä haudat oransseilla kukilla ja ripustelee jopa kokispulloja roikkumaan risteistä. Suomessa tämä olisi mautonta, mutta täällä oikein kauniin näköistä, kun kaikki haudat on täydessä tällingissä. Samalla reissulla käytiin nousemassa Volcan Paricutinin huipulle. Oli kyllä yksi elämäni parhaista reissuista ratsastaa yht. kuusi tuntia lännensatulassa tulivuorelle ja takaisin, laukkailla pätkiä, nousta arviolta 1h huipulle, laskeutua n. 10 min ja lopuksi katsastaa tulivuoren purkauksessa raunioitunut kirkko. Aivan huippua!!

Mutta nyt jään tänne kiroilemaan ääneen, kun Killersin keikan jatkot menevät sivusuun. Muuten olisi aivan mahtavaa mennä, mutta hu pitää taas olla klo 7 reippaana aloittamassa kiertoa kirran osastolla. Vaikka olen nauttinut sairaalassaolosta ihan mielettömästi, niin on kyllä kiva lopettaa ja vihdoin päästä nauttimaan taas hauskan pidosta!! Jep, huomisen jälkeen vapaa kuin taivaan lintu. :D

Buenos tardes!

Laiskuus on saanut minut kiinni. Ehkä alan muistuttaa enemmän ja enemmän meksikolaista, kun kävely on muuttunut puolta hitaammaksi kuin aiemmin ja mielelläni jätän kaikki hommat huomiselle. Kovasti pitäisi yrittää lukea tuleviin tentteihin, mutta täällä koneella aika kuluu rattoisammin... Uskomatonta, että kohta vaihto on jo puolessa välissä!!!!

Toissa viikonloppu oli yksi elämäni parhaista!! Ystäväni Verenan kämppiksen Viten kutsumina minä ja neljä saksalaista lähdettiin siis pelastamaan kilpparinmunia ja päästämään pieniä kilppareita mereen. Tämä suojelualue Majaguas oli kapea kaistale meren ja joen välissä, aivan ihana paikka! Ranta oli pitkä ja kaunis, aallot aivan jäätävän kokoiset. Mereen ei siis saanut mennä uimaan, koska oli liian vaarallinen, mutta onneksi joki tarjosi vilvoittelumahdollisuuden (oli ihan infernaalisen kuuma). Siinä se viikonloppu meni kookoksia syödessä, uidessa, luontoa ihaillessa ja kilppareita katsellessa. Aaah... Illalla mentiin rantaan ja sytytettiin nuotio. Meidän tehtävänä oli kävellä tietty pätkä rantaa pitkin ja jos näkyi kilppareita niin etsiä munat ja siirtää turvallisempaa paikkaan kasvamaan. Kiitollista oli, että himskatti kaikki muut menivät nukkumaan ja minä ja Vite jouduttiin kaksistaan valvomaan melkein neljään. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?? Ja juuri kun olimme lähdössä nukkumaan, niin tuli yksi kilppari rantaan. Siinä sitten venailtiin että se hoitaa hommansa, jotta me voidaan hoitaa omamme, ja mitä ihmettä??!! Emme löytäneet yhtään munaa, mutta hiekasta ilmestyi kala! Ilmeisesti kilpparin mahan alla kulkeutunut sinne. Siinä sitten tökittiin se kepillä takaisin meren syleilyyn (Marian sanoin: Minä pelastin sen!!) Ainoa miinuspuoli oli, että eipä tullut nukuttua kuin 3h bussissa pe-la ja toiset 3 la-su. Tosin sunnuntaina lähdettiin eräälle toiselle ihanalle rannalle uimaan, ja satutin jalkani kiveen, niin että kirosanat lensi kun yritin kaivaa hiekkaa pois haavasta.

Viime maanantaina oli pitkästä aikaa aika vetää valkotakki niskaan. Outoa siinä oli se, että tein sen täällä kotona ja marssin katuja pitkin sairaalalle. Hyvä puoli oli, että ihmiset antoivat tietä helpommin kuin normaalisti. Heti ekana päivänä pääsin seuraamaan leikkauksia, joista kuitenkin livistin melko aikaisin nukkumaan kotiin. Oli vähän univelkaa eikä espanjan ymmärrykseni ollut täpissään. Sairaalalla on oikein mukavaa, järjestelyt ovat ainakin minulle olleet toimivat. Olen osa ryhmää, jossa on kaksi muuta harjoittelijaa sekä jo valmistunut lääkäri. Meitä kaikkia valvoo erikoistuva kirurgi, joka sopisi näyttelemään Teho-osastoon. Oikein mukavaa siis on ja luultavasti pyydän, että voin olla siellä viikon pidempään kuin alunperin oli tarkoitus.

Täytyy kyllä sanoa, että puheet meksikolaisten tanssitaidoista eivät ole liioiteltuja. Ihan oikeasti itseä hieman hävetti kun suomalainen lantioni ei liikkunut samalla taajuudella kuin paikallisten, mutta ainakin oli hauskaa olla paikallisten opetettavana (Toivottavasti opettajallanikin oli hauskaa, ainakin hän nauroi koko ajan. Minulle vai ...?) . En malta oottaa, että pääsee taas seuraavan kerran tanssaamaan!!! Minä kyllä breikkasin paremmin kuin paikalliset... Luulisin.

Tulevaisuuden suunnitelmista sen verran, että seuraavat kolme viikonloppu tulevat olemaan täynnä matkustelua. Tämä sopii minulle, koska olen menettänyt täysin hermoni tekohymyjä harrastavaan emäntäämme, joka keksii joka päivä uusia sääntöjä ja jonka mielestä teemme kaiken väärin. Esim. tästä eteenpäin emme saa ottaa täältä kotoa vettä pulloon jos lähdemme kaupungille, koska kaupunkivesi ei kuulu vuokraan ja sitä kuluu niin paljon nykyisin. No totta helvetissä sitä kuluu enemmän nyt kun meitä on 5, aiemmin vain 3!! Mutta nyt minun on pakko aloittaa lukemaan (miljoonannen kerran tänään). Ilmeisesti motivaatio-ongelmat koulua kohtaan eivät tunne valtion rajoja vaan seuraavat kaikkialle. Hasta luego!

Fotos del Paraíso ja vähän muitakin

Tortuga.

Yöllinen saalis. Nämä munat vietiin turvallisempaan paikkaan hautumaan.

Ryhmäkuva kilpparinpelastajista.

Munimishommissa. Paitsi että hommat oli kyllä jo loppu, emme häirinneet synnytyksen aikana.

Laulettiin kitaran tahdittamana, ihan kuin leirikoulussa :)

Ich bin Schnappi, das kleines Krokodil...

Matkalla katsomaan cocodriloa.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän, laitan riviin kaikki pähkinät...

Ah aurinkoa!














Minä ja Vite melko neitseellisellä rannalla. Ehdottomasti kauneimpia biitsejä mitä olen nähnyt. Mereen ei vaan saanut mennä uimaan, koska se oli liian vaarallinen

.

Minäkin sain kanniskella kilpparia. Tuo kyseinen oli kyllä itsemurhakandidaatti kun yritti hypätä pois käsistä...

Tytöillä pienet tortuguitat kätösissä. Pimeän tultua juuri nuo pikkuiset kannoimme rantaan.

Niimpä.

Venekyyti kilpparisaarelle, joka ei oikeasti ollut saari.

Epilapsiakoiramme Jeronimo yhdessä lempipaikoistaan, eli sänkyni alla.

Ainut onnistunut kuvani Meksikon itsenäisyyspäiväjuhlista.
Vas. takaa Vite, Etienne, Christina, Oscar. Edessä Juan ja Uli.

Pysähdyttiin maistelemaan tequilaa. Nyt Christinakin on kuvassa. Join omani kuulemma nopeasti...

Ihailtiin Meksikolaista taidetta Ulin koululla ennen road tripiä, joka jatkui ja jatkui ja jatkui...

Vasemmalta Oscar, Juan, Uli ja Laura. Minä ja Christina puututaan.

Pieni lisäys edelliseen...

Oikeastihan tällä hetkellä asioitani on miettinyt siis 3 eri yliopistollisen sairaalan infektiolääkärit, kun äiti vielä tarkisti lääkitystäni Auroran sairaalasta. Ja eilen taas satoi...

Vaihtui Viva Mexico tärinään ja suusuojukseen...

Hei på dej!

Tällä hetkellä onneksi jo paremmassa kunnossa kuin kuvassa. Viimeiset 8 päivää ovat kyllä olleet todella merkilliset ja täynnä hassuja ja vähemmän hassuja asioita. Päällimmäisenä mielessä luonnollisesti ne vähemmän hassut...

No, aloitan alusta. Toissa lauantai oli aivan mielettömän ihana!! Käytiin Lauran ja hänen koulukaverinsa kanssa eräässä valokuvanäyttelyssä ja sen jälkeen churroilla, joita maistoin tuolloin ensimmäisen kerran (joka ei todellakaan ole viimeinen, ne oli niin ihania sokeripuikkoja). Sitten illalla yhtäkkiä tulikin kutsu bileisiin ja saatiin oikein autokyytikin, joten mikäs siinä. Iltaa vieteltiin sitten neljään asti, kunnes järki sanoi, että nyt nukkumaan, huomenna pitää nousta aikaisin. Hieman illalla jo tunnustelin, et nyt on pää hieman kipeä ja olo muutenkin outo...

Toissa sunnuntai alkoi täällä tavanomaisesti. Meidän oli tarkoitus mennä tutustumaan artesaanien kaupunginosaan Tonalaan Lauran ja parin muun vaihtarin kanssa. Aamulla sitten Verena soitti minulle, että Tonalaan ei tänään voida mennä, koska hänellä on pakollinen ripuli, MUTTA kaksi hänen kämppiksen kaveriaan voivat viedä meidät tytöt katsomaan jotakin kaupunkia lähellä Tequilaa. No sehän kuulosti hyvältä ja eikun neljä tyttöä takapenkille ja mejikaanit etteen. Matka alkoi lupaavasti ja jatkuikin ensimmäiselle tequilan juontipaikalle asti, kunnes toisen pojista isä soitti, että tarvitsee juuri tätä autoa avuksi jonkin veneen hinaamiseen jonnekn hemmetin kauas, ilmeisesti lähelle rannikkoa. Poikien mukaan matkaa oli vain 2 h joten me tytöt suostuttiin, että autetaan nyt toisen isäpappaa hädässä. Todellisuudessa ajomatka sinne kesti arviolta 6h ja paluu autobaanaa pitkin reilu 3h, joten takapenkillä nautitut oluetkaan eivät jaksaneet koko matkaa naurattaa. Kotiin palattiin n. puoli 2 yöllä. Ja tuona iltana tunsin oloni jo selvästi kipeäksi.

Seuraavana yönä minulle nousi kuume. Laura ystävällisesti tarjoutui hankkimaan kuumemittarin, mutta kieltäydyin, koska ei se mittaamalla parane. Buranaa vaan naamariin ja olo parani huomattavasti. Jäin vapaaehtoisesti koulusta pois maanantaina ja tiistaina, ja vaikka vielä tiistaina olo oli vähän kipeä, niin vedin hieman buranaa ja eikun viettämään Meksikon itsenäisyyspäivää. Eihän sitä nyt voinut missata, kun juuri tuon ripulia potevan ystäväni luona oli illalliskutsut. Siellä oli oikea kokki grillaamassa meille rappukäytävässä kanamakkaroita (tai sitten mua on huijattu pahasti...). Ilta meni tosi mukavasti ilotulituksia katsellen ja tequilaa juoden, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Yritin lähteä jo aiemmin kotiin, mutta jotenkin taas kuuntelin maanittelua ja selostusta että tämä on paras bilepäivä vuodesta, et voi lähteä... Pojat siis eivät menneet nukkumaan, vaan remusivat ihan helvetin kauan ja helvetin kovaa. Jotakin kuulin tippuvankin... Täällä siis kerrostalossa naapurit eivät ilmeisesti välitä kovasta melusta klo 6 aamulla.

Aamulla oli sitten tarkoitus mennä aamupalalle kahden uuden saksalaisen kaverini kanssa, mutta minullaoli hieman huono olo ja menin kotiin. Siinä sitten tärisin sängylläni, kääriytyneenä huppariin, vesi valui silmistä ja tärisin tahattomasti. Voin sanoa, että en edes muista, milloin olen ollut noin sairas (muistaako äiti? koskaan?). Laura kuulemma hieman pelästyi kuin näki minut, koska oli luullut, että olin kunnossa, mutta ilmeisesti ei ollut... Nyt koin, että oli oikea hetki hankkia kuumemittari, joka täräyttikin lukemaksi 39.6 C, aikamoista! Toiset ylipuhuivat minut lähtemään sairaalaan, jonne en olisi halunnut mennä, vaan vielä sairaalan porteillakin vakuuttelin muille, että olin kunnossa. Ensimmäinen lääkärikontaktini oli siis 5 tähden yksityissairaalassa, jossa diagnoosiksi varmistui bruselloosi. Minä en todellakaan muistanut mitään kyseisestä sairaudesta vaan kiittelin kovasti 10 vrk:n siprofloksasiini-reseptistä ja ruokaohjeista ja meinasin pyörtyä kotiin lähtiessä, useasti.

Olisihan se pitänyt arvata, että jotain on hullusti. Kaikki vain ei voi mennä kerralla nappiin. Kerroin sitten äitille Suomeen, että mikä minua vaivaa, ja onneksi vanhana kettuna hän rupesi tarkistelemaan hoitokäytäntöjä (mm. Tays:in infektiologilta, ensimmäistä kertaa elämässäni vaivoistani on vaivattu kahden eri yliopistosairaalan infektiolääkäreitä :D). No eihän tuollainen riitä alkujaankaan, vaan olisin tarvinnut tetrasykliini- ja rifampisiinikuurin 6 viikoksi. No, himskatti, samaan puoskarisairaalaan en todellakaan enää mene!!! Otetaan suunnitelma B käyttöön, ja toinen kämppis soittamaan kaverilleen läheisen julkisen sairaalan lasteninfektiologian osastolle. Monien sairaalassa käyntien ja uuden verikokeen jälkeen tänään vihdoin olen saanut reseptin oikeisiin lääkkeisiin ja pystyn aloittamaan kuurin, joka värjää kusen, syljen, kyyneleet ja kaikki muutkin eritteen punaiseksi!! Hip hei! Oli kyllä todella miellyttävä infektiolääkäri tuolla civil viejossa. Turha varmaan informoida, että luonnollisesti surffireissu Sab Blasiin peruttiin.

Nyt siis olo alkaa olla jo ennallaan ja tänään menen ekaa kertaa kouluun sitten kahteen viikkoon. Täytyy kyllä sanoa, että meksikolaiset ovat kuitenkin erittäin huolehtivaista porukkaa. Lupita on mm. tehnyt minulle keittoa ja jatkuvasti muistuttaa, että minun pitää syödä. Joka päivä myöskin kysyy, että voinko paremmin, vaikka joka päivä sanon, että olo on jo täydellinen. Mikä ei mene perille...? Lisäksi meksikolainen kaveri on soittanut joka päivä tarkistaakseen, että mikä on olo. Varsin sööttiä, mutta suomalaiselle hieman tungettelevaa. Ja mikä parasta, myös ripulia potenut kaverini on toipunut ja tänään menen koulun jälkeen sinne syömään. Jee!! Elämä alkaa palailla raitelleen.

Jokohan nyt vastoinkäymiset loppuvat...? EEEEIIIII, en usko :D